Historian metodikeskustelu jumiutunut?

[Jyrki Ilva]

Oman erikoisalani keskustelut käydään kuitenkin muualla
kuin tällä foorumilla, joten minäkin keskustelen muualla. :|

Tämä kommentti jäi jostain syystä vaivaamaan minua. Voi olla,
että pudonnut pahasti kärryiltä, mutta mitä nämä "muut foorumit"
nykyään ovat? Sähköpostilistoja, blogeja, web-keskustelupalstoja,
perinteisiä tieteellisiä lehtiä, tieteellisiä konferensseja ja seminaareja?
Kansainvälisiä, eurooppalaisia, pohjoismaisia, suomalaisia?

Muistaakseni joku tutkija väitti äskettäin, että kaikkein
kiinnostavimmat keskustelut käydään oman laitoksen henkilö-
kunnan kahvihuoneessa. Erilaisisten projektien, kurssien
ja seminaarien puitteissa käydään varmasti paljon muutakin
epämuodollista keskustelua, joka voi olla hyvinkin antoisaa.
Mutta käydäänkö vastaavaa keskustelua myös jollain julkisilla
foorumeilla?

Minne siis tutkijat nykyään menevät, jos he haluavat osallistua
oman erityisalansa keskusteluun? Millaista ja miten aktiivista
keskustelua näiltä foorumeilta löytyy?

Kysymys on osoitettu ilen lisäksi muillekin tieteellistä keskus-
telua seuraaville!

[Jyrki Ilva]

Edelliseen viestiini liittyen vielä pari linkkiä amerikkalaiseen historia-
alan keskustelufoorumeita koskevaan keskusteluun:

Mills Kelly: The End of H-Net?
(Edwired-blogi, 10.9.2007)
http://edwired.org/?p=204

Robert Townsend: Wither H-Net?
(American Historical Association Blog, 12.9.2007)
http://blog.historians.org/articles/318/wither-h-net

Mills Kelly toteaa omassa puheenvuorossaan, että perinteikkäiden
H-Netin sähköpostilistojen liikenne on vähentynyt, ja myös
sisältö on muuttunut. Siinä missä vielä viime vuosikymmenellä
listat olivat parhaimmillaan tutkijoiden muodostamia yhteisöjä,
joissa käytiin kunnianhimoista keskustelua ajankohtaisista
tieteellisistä teemoista, listojen liikenne koostuu nykyään
yhä enemmän vain konferenssi-ilmoituksista, Call for Papers
-viesteistä ja muilta listoilta ja foorumeilta ristiinpostitetuista
viesteistä (kuulostaako tutulta?).

Kelly päätyy pohtimaan sitä, onko sähköpostilista keskustelu-
foorumina tullut tiensä päähän ja pitäisikö H-Netin keskustelut
siirtää johonkin teknisesti modernimpaan ympäristöön. Mutta
onko kyse todella vain teknisistä ratkaisuista, vai onko
keskustelun kuihtumisen taustalla muutakin?

[ile]

Oman erikoisalani keskustelut käydään kuitenkin muualla
kuin tällä foorumilla, joten minäkin keskustelen muualla.

Tämä kommentti jäi jostain syystä vaivaamaan minua. Voi olla,
että pudonnut pahasti kärryiltä, mutta mitä nämä "muut foorumit"
nykyään ovat?

Valitettavasti tarkoitin "muilla foorumeilla" niitä vanhanaikaisia, ei-sähköisiä keskustelutilanteita. Hyvinkin kahvipöytäkeskusteluja, seminaareja ja tuttavien kesken esiluvussa kiertäviä seminaaripapereita, graduja ja väikkärien lukuja.

Tällaisissa keskusteluissa on kaksi piirrettä, jotka voittavat minkä tahansa nettikeskustelun.
1) Keskustelijoiden itsensä tuottamat laajahkot, lähdeviitteillä varustetut tekstit, joita kommentoidaan.
2) Kasvokkain oleminen, jolloin informaatio välittyy paremmin ja värittyy vähemmän.

Kolmas hieno piirre on se, että pienissä piireissä päästään syvemmälle.

Tutkijat ovat vastuussa vain itselleen ja apurahan/palkan maksajalle - kukaan ei oikeastaan edellytä, että he kävisivät keskustelua yleisön kanssa. Ajan käyttäminen nettifoorumeilla keskustelemiseen ei näytä hyvältä CV:ssä.

Luonnollisesti tämä on isolaatiota ja jopa tietoista elitismiä, joiden tarpeellisuudesta voidaan keskustella. Kenties tiedekulttuurissamme on jokin juttu mennyt pieleen, tai ainakin akateeminen keskustelukulttuuri laaha jäljessä teknistymisestä?

Toisaalta kysyä saa aina, ja tämänkin foorumin kysymys-vastaus -palstalla ovat monet saaneet vastauksen asiaan pidemmälti perehtyneeltä. Kysymys-vastaus -periaate näyttää toimivan oikein hyvin.

Mutta käydäänkö vastaavaa keskustelua myös jollain julkisilla
foorumeilla?

Ei tietääkseni. Kiertelen ajoittain netin julkisia historiafoorumeita, ja niiden keskusteluntaso ja -aiheet ovat yleensä tuttuja tietokonepeleistä. Tämä Agricolan foorumi on ilman muuta tässä mielessä paljon kovemmalla tasolla kuin muut.

Joillakin historiallista eläytymistä harrastavien yhteisöjen foorumeilla tosin käydään välillä aika syvissä vesissä. Mutta lopulta niissäkin keskustelu päätyy yleensä kirjaan, josta vastaukset löytyvät. Tai esitelmään/kokoontumiseen, jossa "mä voin näyttää sulle miten nelilinkkirengashaarniska tehdään".

-ile

[ile]

Mutta onko kyse todella vain teknisistä ratkaisuista, vai onko keskustelun kuihtumisen taustalla muutakin?

Vastaan aivan henkilökohtaisesti, koska minulla ei ole laajempaa dataa.

Nykyään projektitiedotus on melko hyvää, ja se ohjaa ihmisiä hakeutumaan sellaisiin projekteihin, joissa juuri heidän aihepiiriään käsitellään. Toisaalta jos sopivaa projektia ei löydy, tutkijat ehkä hyväksyvät sen, että työtä tehdään sitten enemmän itsenäisesti.

Olen pariin otteeseen törmännyt tilanteeseen, jossa tutkija ei halua puhua aiheestaan ennen kuin on saanut julkaisun ulos. Tätä on liikkeellä (vielä) melko vähän, mutta akateeminen kilpailu saattaa selittää jotakin julksien keskustelun puutteesta.

Nykyään jopa Suomessa alkaa myös olla niin paljon historia-alan seminaareja ja konferensseja, että aktiivinen tutkija löytää "oman porukkansa" - sen piirin, jossa on mukava esitellä tutkimusaiheitaan ja keskustella muutenkin "hyvien tyyppien" kanssa.

Ja ehkä hiukan järkyttävä huomio aina välillä on se, että yhä edelleen voi hyvin nopeasti päästä oman spesifin aihepiirinsä kanssa niin pitkälle, ettei muilla vain kerta kaikkiaan ole mitään varsinaista kommentoitavaa. Ne kolme alan muuta/aikaisempaa tutkijaa ovat joko tuttuja, tai heidän kanssaan on jo sähköpostiyhteydessä.

Silloin kannattaa pistää ajatuksensa paperille ja keskittyä julkaisuun. Julkaisut näyttävät hyvältä CV:ssa. ;)

Kaikki huomioni siis subjektiivisina havaintoina, vailla dataa.

-ile

[Jyrki Ilva]

Valitettavasti tarkoitin "muilla foorumeilla" niitä
vanhanaikaisia, ei-sähköisiä keskustelutilanteita. Hyvinkin
kahvipöytäkeskusteluja, seminaareja ja tuttavien kesken esiluvussa
kiertäviä seminaaripapereita, graduja ja väikkärien lukuja.

Kiitokset hyvästä ja rehellisestä vastauksesta!

Jotain tuommoista kyllä ounastelinkin. Toisaalta muistan kuinka
näihin historia-aiheisiin verkkokeskusteluihin kohdistui melkoisen
utopistisia odotuksia viime vuosikymmenen puolivälissä, kun
H-verkko-sähköpostilista (1994) ja sittemmin myös Agricola-palvelu
(1996?) lähtivät liikkeelle. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei historia-alan
sisäinen julkinen keskustelu ole kaikista uusista tietoteknisistä
välineistä huolimatta liiemmin ainakaan lisääntynyt reilun
vuosikymmenen aikana.

Välineet ovat tietysti vain välineitä, mutta kuten ilenkin viestistä on
rivien välistä luettavissa, taustalla vaikuttavat varmasti myös
tutkijoiden niskaan kaatuvat yliopistomaailman tulostavoitteet ja
entisestään koventunut kilpailu tutkijoiden kesken. Suomen
Historiallisen Seuran puheenjohtaja, prof. Kimmo Katajala kommentoi
tilannetta mielestäni aika hyvin seuran jäsenlehden tuoreimman
numeron pääkirjoituksessa, jonka otsikko on ”Historian loppu?”
(löytyy netistä, hirmu isona pdf-tiedostona tosin, ks. s. 3-5). Katajalan
mukaan julkisen keskustelun vähäisyys on johtanut siihen, ettei
suomalaisessa historiantutkimuksessa ole syntynyt 1990-luvun
jälkeen ”mitään menetelmien tai lähestymistapojen näkökulmasta
olennaista mielenkiintoista uutta”.

Ilen mainitsema isolationismi ja elitismi voikin valitettavasti muuttua
myös fragmentoitumiseksi ja marginaalisuudeksi, jos tutkijat
häipyvät vähin äänin omiin pieniin samanmielisten piireihinsä ja
jättävät julkiset foorumit oman onnensa nojaan. Minusta
erikoistumisen ja syvälle yksityiskohtiin pureutuvan tutkimustyön
rinnalle kaivataan uskallusta ja halua keskustella myös yleisistä
ja yhteisistä asioista, vaikka ihan kaikki väitteet eivät ehkä koko
ajan olisikaan suoraan lähdeviitteillä todennettavissa. Lisäksi
tutkijan työllä ja olemassaololla pitäisi ehkä kaikesta huolimatta
olla muitakin päämääriä ja merkityksiä kuin pelkkä oikeaoppisen
CV:n rakentaminen.

Mutta onhan meillä sentään tämä Agricolan keskustelufoorumi, jossa
olisi minusta edelleen potentiaalia enempään ja parempaankin
keskusteluun kuin mitä täällä on toistaiseksi nähty.

[Tapio Onnela]

Ilen mainitsema isolationismi ja elitismi voikin valitettavasti muuttua
myös fragmentoitumiseksi ja marginaalisuudeksi, jos tutkijat
häipyvät vähin äänin omiin pieniin samanmielisten piireihinsä ja
jättävät julkiset foorumit oman onnensa nojaan. Minusta
erikoistumisen ja syvälle yksityiskohtiin pureutuvan tutkimustyön
rinnalle kaivataan uskallusta ja halua keskustella myös yleisistä
ja yhteisistä asioista, vaikka ihan kaikki väitteet eivät ehkä koko
ajan olisikaan suoraan lähdeviitteillä todennettavissa. Lisäksi
tutkijan työllä ja olemassaololla pitäisi ehkä kaikesta huolimatta
olla muitakin päämääriä ja merkityksiä kuin pelkkä oikeaoppisen
CV:n rakentaminen.

Täsmälleen samaa mieltä! ja kiitos Jyrki tuosta vinkistä!
Lainaanpa vähän enemmän Katajalaa, jota siis harmittaa se, että metodinen keskustelu ainakin historian julkisilla foorumeilla on jumiutunut:

Mistä väittämäni tutkimuksen ”jumiutuminen” sitten johtuu? Johtuuko se todellakin Fukuyamaa mukaillen siitä, että muun yhteiskunnan mukana myös historiantutkimus on siirtynyt hampaattomaan liberaaliin demokratiaan, jossa kehitys ei kulje eteenpäin väittelyn ja erimielisyyksien kautta, vaan suvaitsevan argumentoinnin pienin tasaisin askelin?

Tämän ”makroselityksen” lisäksi hän arvelee myös että:

Vai onko niin, että yliopistolaitoksemme tutkijakaarti, niin nuoret väitöskirjan tekijät kuin etabloituneet tutkijatkin, on vedetty jo niin ”piukealle”, ettei aikaa enää riitä sivistysyliopistoon olennaisesti kuuluvaan asioihin perehtymiseen ja metodiseen keskusteluun, joista ei palkita kansainvälisissä julkaisuindekseissä.

Tämä varmaan pitää paikkaansa. Pahempi selitys on tietysti se, että ei uskalleta olla eri mieltä, pelätään ”päänaukomisen” johtavan potkuihin, rahahanojen sulkeutumiseen tms. yksilön kannalta ikäviin tuloksiin.

Katajala kritisoi myös kiinnostavasti yliopistolaitosta:

Ampuuko tehokkuusyliopisto mieletöntä julkaisutahtia vaatiessaan itseään jalkaan niin, että juuri kiireisen tahdin vuoksi voidaan tuottaa vain tasapaksua perustutkimusta?

Olen Katajalan kanssa paljolti samaa mieltä. Kyseessä varmaankin on laajempi ilmiö, jossa sivistysyliopiston savuavista raunioista kuuluu vain vähän ponnetonta valitusta.

Lainaukset Kimmo Katajalalta Suomen Historiallisen Seuran jäsenlehdestä 1-2- 2007

[MikkoP]

Kolmas hieno piirre on se, että pienissä piireissä päästään syvemmälle.

Eikö tämä helposti johda siihen, että keskustellaan vain kysymyksenasettelujen ja näkökulmien osalta samanmielisten kanssa?

Kaikki keskusteluun osallistujat liikkuvat samassa diskurssissa, pitävät samoja kysymyksenasetteluita ja samoja selityksiä (olivat ne sitten sosiaali- tai vaikkapa psykohistoriallisia) relevantteina?

Esimerkiksi Münsterin yliopiston keskiajantutkijat ovat 1970-luvulta alkaen tehneet erittäin tarkkaa tutkimusta, kysymyksenasettelut on rajattu tarkoin ja tulokset ovat täsmentyneet vuosien kuluessa. Kukaan ulkopuolinen ei vain pysty tätä pienen porukan syvälle mennyttä tutkimusta ymmärtämään. Eivät edes muut saman aikakauden tutkijat...

Tutkijat ovat vastuussa vain itselleen ja apurahan/palkan maksajalle - kukaan ei oikeastaan edellytä, että he kävisivät keskustelua yleisön kanssa.

Kyllähän yliopisto tätä nykyään edellyttää. Mutta kilpailtaessa rahoituksesta siitä ei ole mitään hyötyä.

m

--
http://www.helsinki.fi/~piippo/

[Apatiitti]

Olen Katajalan kanssa paljolti samaa mieltä. Kyseessä varmaankin on laajempi ilmiö, jossa sivistysyliopiston savuavista raunioista kuuluu vain vähän ponnetonta valitusta.

Hieman ponnetonta (?) sarkasmia tähän:

http://lehti.samizdat.info/2004/07/07/161/

No jaa, varsin vanha "uutinen", mutta sopi vain niin hyvin kontekstiin.

[ile]

Kolmas hieno piirre on se, että pienissä piireissä päästään syvemmälle.

Eikö tämä helposti johda siihen, että keskustellaan vain kysymyksenasettelujen ja näkökulmien osalta samanmielisten kanssa?

Hyvä kalikka, joka saa ainakin minut hiukan älähtämään.

Ideana lienee, että tutkija ainakin ajoittain ja oma-aloitteisesti tuulettaisi ajatteluaan myös niissä muissa kollokvioissa ja seminaari-istuinnoissa, joissa käy muiden alojen ja tematiikkojen tutkijoita. Ja lukisi naapurialojen ajankohtaista kirjallisuutta. Ja seuraisi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Samoin keskusteluyhteyttä kannattaa pitää sellaisiin tutkijatuttuihin, jotka tutkivat ihan erilaisia aiheita ja käyttävät eri metodeja kuin itse. Myös opettaminen voi pakottaa miettimään, miltä oma ajattelu näyttää ulkopuolisen mielestä.

Pointtini viestissä, jota lainasit, oli kokonaisuudessaan lähinnä se, että Suomessa (ja sen lähiseuduilla) pystyy ilmankin nettifoorumeita kohtaamaan tutkijoita ja käymään keskustelua, ja että tämä voi olla hedelmällisempää kuin keskustelu netissä.

Kaikki keskusteluun osallistujat liikkuvat samassa diskurssissa, pitävät samoja kysymyksenasetteluita ja samoja selityksiä (olivat ne sitten sosiaali- tai vaikkapa psykohistoriallisia) relevantteina?

Toivottavasti ei näin. Vaikka kyllähän tähän törmää, ja välillä löytää itsensä tällaisesta tilanteesta.

Henkilökohtaisesti, omien tutkimuskysymysteni suhteen, koen olevani tietoinen toisista katsantokannoista. Metodologista kritiikkiä on tullut, ja olen sitä antanut. Tiedän olevani hyvin eri linjoilla monen muun tutkijan kanssa, mutta koen myös ymmärtäväni miksi, ja kykeneväni perustelemaan, miksi kuitenkin teen niinkuin teen - eli mitä hyötyä tekotavastani on historian ymmärtämiselle.

Toivottavasti muut tutkijat voivat kokea samoin.

Toisaalta myönnän kuitenkin auliisti, että samanhenkinen tuki on tärkeä motivoija oman tutkimuksen tekemiselle.

Esimerkiksi Münsterin yliopiston keskiajantutkijat ovat 1970-luvulta alkaen tehneet erittäin tarkkaa tutkimusta, kysymyksenasettelut on rajattu tarkoin ja tulokset ovat täsmentyneet vuosien kuluessa. Kukaan ulkopuolinen ei vain pysty tätä pienen porukan syvälle mennyttä tutkimusta ymmärtämään. Eivät edes muut saman aikakauden tutkijat...

Kysymys: pitäisikö Mikon mainitsemat münsteriläiset tukijat pakottaa kääntämään diskurssinsa "selkokielelle" ja osallistumaan laajempaan diskurssiin? Vai onko pallo meillä - onko meidän velvollisuutemme lukea heidän tutkimustaan ja mennä heidän seminaareihinsa, jotta oppisimme ymmärtämään, mitä porukan päässä liikkuu, emmekä vain tuomitsisi diskurssia käsittämättömäksi?

Itse kallistun jälkimmäiselle kannalle. Jos jossakin pienessä piirissä tehdään keskittyneesti jotain ja se kiinnostaa, ei kannata jäädä odottelemaan, että tekijät tai joku muu sen selittäisivät. Kannattaa mennä mukaan siihenkin pieneen piiriin.

----

Historiakeskustelusta laajemmin: miltä kuulostaa seuraavanlainen pohdinta?

Historioitsija joutuu alati päättämään kumpi on tärkeämpää: osallistuvuus vai työrauha.

Näen, että yksittäisellä historioitsijalla on lupa keskittyä ja kapea-alaistua. Laajempi keskustelu ja viimekädessä uudet tutkijasukupolvet pitävät huolta siitä, ettei tieteenala koskaan lukkiudu lopullisesti.

Esim. suomalainen kansallinen historiakäsitys, vuoden 1918 tapahtumat, Suomen rooli miehittäjänä Karjalassa sekä suomettumisen aika on nyt otettu uudelleen tutkimuskohteiksi, ja paljon aikaisempaa tutkimusta on suorastaan romutettu.

Uusien kysymyksenasettelujen odotteluun saattoi kulua yksi, kaksi, kolme tai neljäkin sukupolvea, mutta kyllä ne uudet kysymykset ja näkökulmat sieltä kuitenkin lopulta tulivat.

Suomi on pieni maa, meidän historioitsijaresurssimme ovat pienet, ja kansallinen/poliittinen mieliala voi estää kysymyksenasettelujen popularisoimista. Ehkä tänne ei mahdu kovin monia eri diskursseja kerrallaan.

Jos suomalainen keskustelun puute oikeasti ahdistaa, kannattaa lähetä ulkomaille. Sieltä löytyy toisenlaisia - ja toisella lailla klikkiytyneitä - keskusteluja.

-ile

[Tapio Onnela]

Historiakeskustelusta laajemmin: miltä kuulostaa seuraavanlainen pohdinta?

Historioitsija joutuu alati päättämään kumpi on tärkeämpää: osallistuvuus vai työrauha.

Näen, että yksittäisellä historioitsijalla on lupa keskittyä ja kapea-alaistua. Laajempi keskustelu ja viimekädessä uudet tutkijasukupolvet pitävät huolta siitä, ettei tieteenala koskaan lukkiudu lopullisesti.

Miksi se on joko tai? Onko todellakin mahdotonta yhdistää näitä kahta?

Keskittyminenja kapea alaisuus eivät kai välttämättä tarkoita sitä, että kavutaan sinne norsunluutorniin kolmen samanmielisen kanssa?

Humanistit valittavat usein, ettei heitä arvosteta. Mitä me olemme itse tehneet nostaaksemme tuota arvostusta?

[ile]

Miksi se on joko tai? Onko todellakin mahdotonta yhdistää näitä kahta?

Moni historioitsija tekee historiaa työkseen. Vaikka intohimo tutkimukseen olisi kuinka kova tahansa, töitä on silti tylsä kantaa kotiin. Historioitsijoillakin on elämä ja harrastuksia. Ja usein vielä muita (pätkä)töitä.

Mutta olet oikeassa, joko-tai -asetelma oli kärjistämistä. Kyllähän laajalevikkisiin päivälehtiin asti levinneet historioitsijoiden väliset väittelyt todistavat, että Suomessakin osataan käydä julkista historiakeskustelua, ja että keskustelua käyvät usein juuri ne kaikkein erikoistuneimmat historioitsijat, vaikkapa Kekkos-tutkijat.

Keskittyminenja kapea alaisuus eivät kai välttämättä tarkoita sitä, että kavutaan sinne norsunluutorniin kolmen samanmielisen kanssa?

Ei tarkoita. Tämä puhe keskittyminen=norsunluutorni ei tule minun suustani. Ehdotan, että moinen leimaava yleistys jätetään kokonaan pois käytöstä näissä keskusteluissa.

Humanistit valittavat usein, ettei heitä arvosteta. Mitä me olemme itse tehneet nostaaksemme tuota arvostusta?

Henkilökohtaisesti koen, että minua arvostetaan. Opettaminen ja esitelmien pitäminen on minulle itselleni ollut hyvä keino kommunikoida yleisön kanssa. Kysymykset, kiitokset ja kriittiset näkökannat todistavat minulle, että joku on kuunnellut ajatuksiani.

Toivon, että kaikilla historioitsijoilla olisi mahdollisuus tällaiseen arvostuksen kokemiseen. :)

-ile

[Tapio Onnela]

Humanistit valittavat usein, ettei heitä arvosteta. Mitä me olemme itse tehneet nostaaksemme tuota arvostusta?

Henkilökohtaisesti koen, että minua arvostetaan. Opettaminen ja esitelmien pitäminen on minulle itselleni ollut hyvä keino kommunikoida yleisön kanssa. Kysymykset, kiitokset ja kriittiset näkökannat todistavat minulle, että joku on kuunnellut ajatuksiani.

Toivon, että kaikilla historioitsijoilla olisi mahdollisuus tällaiseen arvostuksen kokemiseen. :)
-ile

Tarkemmin ajatellen, olen kanssasi lopultakin monessa samaa mieltä, tai ehkä lähestymme asiaa vain vähän eri kulmista.

Oikeastaan historiantutkijoilla ei tosiaankaan pitäisi kovin paljon valittamista olla. Muilla humanisteilla voi olla vähän kurjempaa. Toki voi tietysti aina sanoa, että kun kansakuntaa rakennettiin historialla oli varmaan vieläkin enemmän kysyntää ja sitä tarvittiin pönkittämään nuoren kansakunnan rakentumista. Mutta jos katsoo vaikka historioitsijoiden saamaa mediahuomiota tai vaikka kirja kustantajien uutuusluetteloita, niin kyllä niissä historiatutkimuksella edelleen on aika merkittävä osuutensa. Tai jos ajatellaan näitä ajankohtaisia keskustelunaiheita kuten esim Stasin arkistoihin liittyvä keskustelu, niin niissähän historiantutkimusta selvästi kyllä arvostetaan ja pidetään tärkeänä.

Keskustelun vähyydestä tai olemuksesta kuitenkin jokin kommentti.

Tässähän lainattiin Kimmo Katajalan SHS:n lehdessä julkaisemaa pääkirjoitusta, jossa hän pahoitteli metodien keskustelun katoamista ja totesi:

Vai onko niin, että yliopistolaitoksemme tutkijakaarti, niin nuoret väitöskirjan tekijät kuin etabloituneet tutkijatkin, on vedetty jo niin ”piukealle”, ettei aikaa enää riitä sivistysyliopistoon olennaisesti kuuluvaan asioihin perehtymiseen ja metodiseen keskusteluun, joista ei palkita kansainvälisissä julkaisuindekseissä.

Samaan aikaan tosin kun tuo lainaus julkaistiin Turussa oli käynnissä laaja ja monipuolinen historian metodikonferenssi:
Historia, tieto ja valta konferenssin työpaperit verkossa Katsokaa mikä lista puhujia!

Kuten sinäkin totesit:

Nykyään jopa Suomessa alkaa myös olla niin paljon historia-alan seminaareja ja konferensseja, että aktiivinen tutkija löytää "oman porukkansa" - sen piirin, jossa on mukava esitellä tutkimusaiheitaan ja keskustella muutenkin "hyvien tyyppien" kanssa.

Tämä sen sijaan onkin vähän vakavampi asia, joka varmaan pitää paikkaansa mutta tuntuu silti kummalliselta, ja oudolta, että historian alalla joka nyt on kiinnostavia tutkimusaiheita pullollaan kukaan viitsisi varastaa toisen tutkimusideoita, ehkä sitä sitten tapahtuu?

Olen pariin otteeseen törmännyt tilanteeseen, jossa tutkija ei halua puhua aiheestaan ennen kuin on saanut julkaisun ulos. Tätä on liikkeellä (vielä) melko vähän, mutta akateeminen kilpailu saattaa selittää jotakin julkisen keskustelun puutteesta.

tai ainakin akateeminen keskustelukulttuuri laahaa jäljessä teknistymisestä?

Lopultakin luulen, että tässä on selitys sille mikä Katajalaa tässä nyppii, vaikkei hän ehkä itse huomaakaan sitä vielä?

Paperimediassa ei minusta enää ole järkevää käydä tieteellistäkään keskustelua. Olen vahvasti sitä mieltä, että paperille painettu ja postin välityksellä välitetty aikakauslehti ei enää nykyään voi kilpailla sähköisten välineiden kanssa tieteellisessä keskustelussa.

En näe oikeastaan yhtäkään järkevää syytä miksi historiantutkimukselliset puheenvuorot ensin kirjoitetaan tietokoneella, lähetetään sähköpostilla toimituksella, joka taitaa sen toisella tietokoneella, lähettää sen painon tietokoneeseen ja lopulta tuotos muutaman kuukauden odottelun jälkeen saapuu paperille painettuna hankalien logististen operaatioiden jälkeen postilaatikkoon. Humanistit ovat tässä selvästi jäljessä muita tieteenaloja esim monia luonnontietietä.

Kenties olemme vielä niin alussa, että kelvolliset tavat käydä tieteellistä keskustelua hakevat vielä muotoaan. Tätäkin foorumia voisi hyvin vielä monellakin tapaa kehittää paremmaksi jos vain intoa piisaisi.

[Derkku]

En näe oikeastaan yhtäkään järkevää syytä miksi historiantutkimukselliset puheenvuorot ensin kirjoitetaan tietokoneella, lähetetään sähköpostilla toimituksella, joka taitaa sen toisella tietokoneella, lähettää sen painon tietokoneeseen ja lopulta tuotos muutaman kuukauden odottelun jälkeen saapuu paperille painettuna hankalien logististen operaatioiden jälkeen postilaatikkoon. Humanistit ovat tässä selvästi jäljessä muita tieteenaloja esim monia luonnontietietä.

Pitkällä aikavälillä näkisin itse järkevimmän julkaisumuodon seuraavana:

- Teksti verkossa esim. .pdf muodossa, mikä mahdollistaa painoasun suoraan haluttaessa.
- Hyperlinkit primäärilähteisiin. Useita primäärilähteitä on jo saatavissa digitaalisessa muodossa, arkistoissa digikameroiden ja skannerien merkitys korostuu näiden helpottaessa materiaalin tarkastelua uudesta näkökulmasta tarpeen vaatiessa. Arkisto ei aina sijaitse naapurissa.
- Hyperlinkit sekundäärilähteisiin tekijänoikeuksien salliessa
- Artikkelista linkki artikkelia koskevaan keskusteluun keskustelupalstalla. Eritasoisten käyttöoikeuksien käyttäminen saattaa olla avainasemassa etenkin populäärimpiä aiheita käsiteltäessä.
-Aktiivinen, toimiva tiedotuspalvelu kunkin "aikakauslehden" artikkeleista ja synopseista tiedotusvälineille.

.pdf muodon (tai vastaavan) käyttö mahdollistaa tarvittavien painojulkaisujen jakelun. Hyperlinkitys lähteisiin, mahdollisesti myös sekundäärilähteisiin mahdollistaa helpomman kommentoinnin mikä omalta osaltaan saattaa johtaa syvällisempään keskusteluun aiheesta, ja asettaa tutkijan metodit ja lähestymistavan tarkemman vertaisarvioinnin kohteeksi. Keskustelupalstan käyttö mahdollistaa nopean kommunikoinnin ja mahdollistaa haluttaessa suuren yleisön helpon kommentointimahdollisuuden. Aktiivinen tiedotuspalvelu edistää tietoisuutta historiantutkimuksen nykytilasta.