Historia-alan open access -julkaisut

[Annastiina Mäkilä]

Historian alalla, kuten muillakin tieteen aloilla on tärkeää tiedon vapaa saatavuus. Open access -julkaisuja on jo Suomessakin historian alalla muutamia, mutta suurin osa julkaisuista taitaa olla yhä paperisia. Olen kuullut kommentteja, joiden mukaan open access -julkaisuja pidetään yhä jollain tavoin epäluotettavampina kuin painettuja julkaisuja. Toisaalta olen kuullut tapauksista, joissa verkossa olevien julkaisujen artikkeleita ei painettujen tavoin ole linkitetty yliopistokirjastojen hakukoneisiin. Mitä mieltä näillä foorumeilla ollaan open access -julkaisuista? Itse ainakin näen tuon kaltaisen julkaisemisen juuri sinä, mitä yliopistojen tuleekin tarjota - eli vapaasti kaikkien saatavilla olevana tieteenä.

Juuri jokin aika sitten tuli ulos vain internetissä ilmestyvän historiaan keskittyvän Ennen ja nyt -julkaisun uusin numero. Lehti on hieman uudistunut ja sen vanhoja ulkoasuja voi käydä ihastelemassa muun muassa täältä: Ennen ja nyt - Historian tietosanomat uudistuu. Ennen ja nytin lisäksi Suomessa ilmestyy keskiaikaan keskittynyt julkaisu Mirator.

Muita suomalaisia puhtaasti historia-alan open access -lehtiä en ainakaan minä tunne, eli ruuhkaa verkossa ei tunnu olevan.

Löysin mielenkiintoisia artikkeleita liittyen tähän julkaisumuotoon Suomen open access -työryhmän sivuilta otsikon suomalaisten kirjoittamia uutis- ja katsausartikkeleita alta. Mutta tosiaan, minua kiinnostaisi kuulla muidenkin mielipiteitä tästä julkaisumuodosta ja nimenomaan suomalaisesta vinkkelistä.

Yst. terv.
Annastiina

[Jyrki Ilva]

Olen kuullut kommentteja, joiden mukaan open access -julkaisuja pidetään yhä jollain tavoin epäluotettavampina kuin painettuja julkaisuja. Toisaalta olen kuullut tapauksista, joissa verkossa olevien julkaisujen artikkeleita ei painettujen tavoin ole linkitetty yliopistokirjastojen hakukoneisiin.

Mitään tällaista open access -julkaisujen tasoon perustuvaa syrjintää
kirjastoissa tuskin harrastetaan ainakaan tietoisesti, mutta muuten
olet kyllä oikeilla jäljillä...

Useimpien tieteenalojen (ml. historia) arvostetuimmat lehdet ovat
edelleen muita kuin open access -julkaisuja, ja tilanne muuttuu tältä
osin hitaasti. Etenkin luonnontieteiden ja lääketieteen puolella lehtien
merkittävyyttä mitataan ns. impact factoreilla. Tutkijoiden meritoitumisen
ja tutkimushankkeiden rahoituksen kannalta on elintärkeää julkaista
tulokset mahdollisimman arvostetussa lehdessä, eli tämän syklin
murtaminen on melkoinen haaste. Kirjastoilla ei ole resursseja kaikkien
mahdollisten aineistojen luettelointiin, eli nekin saattavat tehdä
valintoja julkaisujen oletetun merkityksen perusteella.

Open access -lehtiin tehtävien linkkien osalta ongelmana voi myös olla
osoitteiden pysyvyys, minkä takia kirjastot eivät välttämättä
kovin innokkaasti linkitä niitä tietokantoihinsa. Tähän on kehitteillä
teknisiä ratkaisuja (mm. URN-osoitteet), mutta ne eivät ole
vielä vakiintuneet yleiseen käyttöön.

Noin yleisesti ottaen kirjastot ovat olleet ainakin Suomessa erittäin
voimakkaasti open access -julkaisemisen takana: maksullisten
julkaisujen jatkuvasti inflaatiota nopeammin nousevat hinnat
ovat ajamassa kirjastoja vähitellen kestämättömään tilanteeseen,
jossa niillä ei ole enää varaa juuri muihin aineistohankintoihin
suurten kansainvälisten kustantajien lehtipakettien lisäksi - jos
niillä on kohta varaa edes niihin. Esim. suurimmat yksittäiset
FinELibin kansainvälisten kustantajien kanssa solmimat sopimukset
ovat suuruusluokaltaan miljoonia euroja vuodessa. Ironista kyllä,
aineistoja käyttävät tutkijat ja opiskelijat eivät usein tiedä tästä
puolesta mitään, ja saattavat jopa kuvitella käyttävänsä ilmaisia
aineistoja...

Tilannetta on pyritty tasapainottamaan tukemalla sekä open access
-lehtiä että ns. avoimia julkaisuarkistoja, joihin tutkijat tallentaisivat
omat maksullisissa lehdissä ilmestyneet artikkelinsa. Julkaisu-
arkistojen osalta toiminta on toistaiseksi keskittynyt valitettavankin
paljon erilaisten teknisten alustojen luomiseen (Kansalliskirjasto
tarjoaa myös yhteistä julkaisualustaa, ks. https://oa.doria.fi),
ja kirjoitin tästä itsekin aika pessimistisen blogimerkinnän viime vuoden
puolella, mutta nyt myös politiikka-puolella näyttää viimeinkin
tapahtuvan: Helsingin yliopisto yrittää vielä tämän kevään aikana
saada aikaan päätöstä tallennusmandaatista, joka velvoittaisi
yliopiston tutkijat joko julkaisemaan avoimissa lehdissä tai
tallentamaan artikkelinsa avoimeen julkaisuarkistoon.

Muita suomalaisia puhtaasti historia-alan open access -lehtiä en
ainakaan minä tunne, eli ruuhkaa verkossa ei tunnu olevan.

Uutena tulokkaana historia-alan open access -julkaisujen
joukkoon on ilmaantunut Kasvatus ja aika:

http://www.kasvatus-ja-aika.fi/

Lisäksi verkossa on julkaistu myös pääosin joensuulaisten
jatko-opiskelijoiden voimin syntyneen Lähde-aikakauskirjan
vanhoja numeroita:

http://www.lahde.info/

Lähitieteiden puolelta löytyy mm. folkloristien jo perinteikäs
Elore (alkuperäiseltä nimeltään kielen solmuun saava
Elektroloristi):

http://www.elore.fi

Muista historia-alan lehdistä Suomen kirkkohistoriallisen seuran
vuosikirja on saatavilla ei-vapaan Elektra-palvelun kautta, ks.:

https://oa.doria.fi/handle/10024/7339

Lisäksi myös Historiallinen aikakauskirja on tulossa saataville
tätä kautta lähiaikoina, vuoden viiveellä tosin. Elektran käyttöä on
siis rajattu siten, että artikkelit ovat tällä hetkellä käytettävissä
vain yliopistoissa, ammattikorkeakouluissa ja yleisissä kirjastoissa.

Kotimaisten lehtien osalta tilanne poikkeaa monilta osin
kansainvälisestä, sillä meillä ei ole suuria kaupallisilla
periaatteilla toimivia tiedekustantajia, ja lehtibisneksessä
liikkuvat rahat ovat enimmäkseen melko vaatimattomia.
Open access -lehdet ovat toistaiseksi lähinnä joko pieniä
lähinnä Pyhän hengen varassa toimivia julkaisuja (vrt.
Ennen ja nyt) tai sitten niillä on taustallaan jokin vakavarainen
tutkimuslaitos, jonka ei tarvitse kantaa huolta tulojen
mahdollisesta vähenemisestä.

Löysin mielenkiintoisia artikkeleita liittyen tähän julkaisumuotoon Suomen open access -työryhmän sivuilta otsikon suomalaisten kirjoittamia uutis- ja katsausartikkeleita alta.

Huokaus, tuotakin listaa pitäisi ennättää päivittää...

[Harri Kiiskinen]

Helsingin yliopisto yrittää vielä tämän kevään aikana
saada aikaan päätöstä tallennusmandaatista, joka velvoittaisi
yliopiston tutkijat joko julkaisemaan avoimissa lehdissä tai
tallentamaan artikkelinsa avoimeen julkaisuarkistoon.

Mitenkähän sitten käy, jos tutkija haluaisi julkaista siinä alansa merkittävimmässä julkaisussa, joka edelleen ilmestyy painettuna ja jonka verkkokäytöstä kustantaja pyytää kovaa hintaa? En usko, että kustantaja hevillä antaa lupaa tallentaa artikkelin kopiota johonkin avoimeen julkaisuarkistoon. Maksaako Helsingin yliopisto sitten kustantajalle tästä hyvästä korvauksen, vai kielletäänkö tutkijaa julkaisemasta tällaisessa lehdessä? Ja miten sitten käykään yliopiston kansainvälisyyden, jos tutkijat eivät saakaan julkaista alan keskeisissä julkaisuissa?

Kustantajillehan tiedelehdet ovat kova bisnes - kirjoittajille ei tarvitse maksaa mitään, ja lehtien tilaajat ovat valmiita maksamaan suuria summia. En usko että sieltä puolelta löytyy kovin suurta jouston halua tässä tilanteessa, sillä luulen monenkin kustantajan tajunneen, että Open Access -julkaisut voivat olla pitkällä tähtäimellä se suurin uhka.

Keskustelussa aiemmin esille tulleen suomalaiset lehdet lienevät myös poikkeuksia, sillä itse olen lähinnä törmännyt niihin toisen kaltaisiin esimerkkeihin: Muutama ensimmäinen numero on ihan luettavaa tavaraa, tosin kirjoittajat ovat kaikki aina täysin tuntemattomia, koska ne, joiden tekstejä muut oikeasti haluavat lukea, saavat ne kyllä julki ihan missä tahansa; muutaman numeron jälkeen sitten yhä suurempi osa artikkeleista on toimittajan tai toimittajien itsensä kirjoittamia, ja sisältö muuttuu enemmän katsauksenomaiseksi. Ja sitten jossain vaiheessa ei niitä uusia numeroita enää tulekaan, tai sitten lehti muuttuu toimittajansa äänitorveksi.

Eli itse olen jossain määrin skeptinen open access -julkaisuja kohtaan. Ja kuten edeltä käy ilmi, olen aika skeptinen myös näiden avoimien julkaisuarkistojen suhteen, juuri sen takia, että harva kustantaja on tässä touhussa mukana vain tieteen palosta. Enkä nyt suinkaan tarkoita sitä, että näin pitäisi olla, tai että nykytilanne olisi jotenkin toivottava, en nyt vain näe niitä keinoja, miten avoimen julkaisun voisi saada toimimaan tasolla, jolla ylitettäisiin harrastajuus ja saavutettaisiin taso, jolle ainakin oman alani keskeiset julkaisut yltävät. (Vertailua voisi muuten tehdä sanoma- ja tiedelehdistön alkuaikoihin 1600- ja 1700-luvuilla: moni lehti syntyi toimittajansa harrastuksena, ja tiettyä yhtäläisyyttä nykypäivän harrastajavoimin tehtyihin lehtiin kyllä löytyy... Näin itsekin suomalaisen pienen tiedelehden tekoon osallistuvana.)

t. Harri K.

[Ciccio]

Eihän Open Access merkitse välttämättä Ilmaista Accessia ?

Eikö käyttäjällä voisi olla "kirjastokortti", johon voisi ostaa lukuaikaa ?

Joillakin kaupallisilla julkaisuilla näyttää olevan käytössä =
vapaasti luettava alkuosa ...ja osta koko artikkeli (jos olet kiinnostunut.)

Veikko Palvo

[Harri Kiiskinen]

Eihän Open Access merkitse välttämättä Ilmaista Accessia ?

Eikö käyttäjällä voisi olla "kirjastokortti", johon voisi ostaa lukuaikaa ?

Joillakin kaupallisilla julkaisuilla näyttää olevan käytössä =
vapaasti luettava alkuosa ...ja osta koko artikkeli (jos olet kiinnostunut.)

Veikko Palvo

Niin, Wikipedian suomenkielinen "Open Access" -hakusana näyttää kyllä tarjoavan tällaisenkin tulkinnan avoimelle julkaisemiselle, mutta englanninkielinen sivu ei: "Open access (OA) is free, immediate, permanent, full-text, online access, for any user, web-wide, to digital scientific and scholarly material" http://en.wikipedia.org/wiki/Open_access

Eräs erhetiedon lähde saattaa olla http://www.openaccess.fi/info/tietoa.html, jossa kyllä todetaan, ettei avoinkaan julkaiseminen ilmaista ole - kustantajalle! Vertaisarviointi maksaa aina, eikä se lehti sinne verkkoonkaan itsestään tule; ko. kohdassakin kuitenkin kirjoitetaan, että maksullisuus voisi tulla kyseeseen vain jos lehti halutaan painettuna versiona, tai maksua vastaan saa muuten lisäpalveluita.

Kyllä mielestäni maksuttomuuden tulee olla aivan perusedellytys jotta voidaan puhua avoimesta julkaisemisesta. Suuret tieteelliset kustantamot, joiden ylivaltaa ja järkyttävän kalliita tilauksia vastaan koko Open Access -liike on syntynyt, täyttävät kyllä omalla toiminnallaan kaikki muut kriteerit, kyllä niiden lehtien artikkeleita verkossa pääsee lukemaan kuka tahansa ikään, sukupuoleen, kansallisuuteen tai koulutustasoon katsomatta, kunhan vain maksaa sen vaaditun $ 30 / € 25 artikkelilta. Jos maksuttomuuden vaatimuksesta tingitään, ovatkin yhtäkkiä suurimpia Open Access -julkaisijoita juuri kaiken maailman Elsevierit ja Brillit.

Eli kyllä minä olen sitä mieltä, että Open Access tarkoittaa "Ilmaista Accessia". (Ainakin Micrsoft yritti vähän saman henkistä uudelleentulkintaa Open Source -käsitteen suhteen jossain vaiheessa, mutta joutui kyllä luopumaan leikistä. Se, että sopivan korvauksen maksamalla tai tiettyihin käyttöehtoihin sopeutumalla pääsi "vapaasti" käsiksi lähdekoodiin ei sitten mennyt lävitse.)

Harri K.

[Toni Selkala]

Open Access -ideologia on, huolimatta kansainvälisten suurten kustantamoiden painostuksesta, lisännyt jatkuvasti suosiotaan Internetissä. Ehkei niinkään lehden muodossa vaan enemmänkin yksittäisinä artikkeleina, jotka on ripoteltu ympäriinsä suunnatonta tietomassaa, jota Internet edustaa; voisikin sanoa, että tieto on vapaasti saatavilla, mutta sen löytäminen monesti on lähestulkoon mahdotonta. Ja eikö esim. Google Books omalla tavallaan edusta "Open Access" -ideologiaa tarjoamalla viimeaikaisiakin kirjoja kaikkien saataville, toki rajatusti. Itse ainakin olen monesti turvautunut sen apuun tarkistaessani omia lähdeviitteitäni ja hakiessani sitä lainausta, jonka tiedän olevan "suurin piirtein tuolla".

Toisenlaisen esimerkin vapaasta saatavuudesta tiedon suhteen tarjoaa erilaiset suuret tiedon ensyklopediat, joita Internetissä on läjäpäin. Toki näistä kaikkia ei voi pitää erityisen tieteellisenä, mutta esimerkiksi loistelias Stanford Encyclopedia of Philosophy on vertaansa vailla oleva tiedonlähde. Samoin monet kirjoittajat ovat löytäneet tavan julkaista vapaasti kirjoituksiaan, vaikka ne oliskin julkaistu osana kirjaa tai muutoin maksullista tieteellistä julkaisua (ks. esim. Zoltán Szabón tapa mainita kyseessä olevan viimeisin ennen lopullista julkaisuversiota tehty versio tekstistä).

Näin siis Open Access omalla tavallaan vaikuttaa syvällisesti tiedon julkisuuteen, mutten usko sen voivan syrjäyttää perinteisiä kustantamoja, joiden työtä on saattaa tuo vapaa tieto koottuna, kuukausittain toimitettuna pakettina maksajien saataville. Omalla tavalaan, jokaisen alan "ykköslehti" on kuin googlaten tehty täsmähaku, joka suodattaa pois kaikki turhat rönsyt. Ehkei siitä maksaminen sitten loppujen lopuksi olekaan ihan niin kamalaa, eihän tavallisesti ongelma olekaan tiedon määrä vaan sen luotettavuus.

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä

[Tapio Onnela]

Jatkan tätä keskustelua lainaamalla Mika Ojakangasta.

Mika Ojakangas Tiede & edistyksen päätoimittaja julkaisi Helsingin Sanomien yleisönosastossa 23.11. 2009 huolestuneen kirjoituksen otsikolla Katoaako suomenkielinen tiede? Ojakangas epäilee yliopistojen käyttöön ottamien avointen julkaisuarkistojen tuhoavan suomenkielisen tiedejulkaisemisen.

Ojakangas argumentoi maksullisten julkaisujen puolesta mm näin:

Tiedelehden tekeminen ei ole halpaa. Tieteelliset artikkelit vaativat toimittamista siinä missä kaunokirjalliset tuotoksetkin. Lehtien painaminen ja jakelu eivät ole ilmaisia. Helsingin yliopisto ei kuitenkaan ole valmis maksamaan artikkeleista vedoten siihen, että se on jo kertaalleen maksanut tutkijoilleen. Yliopiston ainoa myönnytys on se, että artikkelit ilmestyisivät arkistoon 6-12 kuukautta julkaisemisen jälkeen.

Helsingin yliopistossa vedotaan myös siihen, että avoimet julkaisuarkistot ovat yleisiä maailmalla. Suuret ja pienet kielialueet ovat kuitenkin eri asemassa. Suurten kielialueiden tiedelehdille tällaiset arkistot eivät ole ongelma. Kirjastot ympäri maailmaa tilaavat englanninkielisiä tiedejulkaisuja joka tapauksessa ja usein korkeaan hintaan.

Pienten kielialueiden julkaisujen osalta tilanne on hankalampi. Esimerkiksi kirjastoja on Suomessa liian vähän, jotta niiden tilausmäärät kattaisivat lehden tekemisen kustannukset.

Suomalaiset tiedelehdet eivät toki elä pelkästään tilaajamaksuilla vaan ne saavat tuntuvaa tukea useilta julkisilta tahoilta. Tuki on kuitenkin rajallista, ja useimmat lehdet tarvitsevat maksavia tilaajia säilyäkseen. Ilman tilaajia tiedejulkaiseminen kotimaisilla kielillä vaikeutuu ja saattaa jopa loppua kokonaan.

Kotimaisten tiedelehtien häviämisen seuraukset olisivat kohtalokkaita. Tutkijoilla ei olisi kotimaassaan lehtiä, joissa julkaista tutkimustuloksiaan.

Jos tutkija panisi tutkimustuloksiaan suoraan nettiin, mikään ei takaisi tutkimuksen tieteellistä pätevyyttä. Tässäkin suhteessa tiedelehdet ovat tärkeässä roolissa. Ne eivät ole vain julkaisukanavia vaan myös tieteellisyyskriteerien valvojia.
Jokainen lehteen tarjottu artikkeli käy läpi vertaisarvioinnin, jonka perusteella lehden toimitus päättää, täyttääkö artikkeli alakohtaiset kriteerit ja voidaanko artikkeli julkaista lehdessä.

Kotimaisten tiedelehtien häviämisen seuraukset eivät kuitenkaan koskisi vain tutkijoita. Suomalaisia tiedelehtiä, joita on yli kuusikymmentä, luetaan laajasti. Niitä tilaavat muutkin kuin tutkijat: opiskelijat, opettajat, lääkärit, sosiaalityöntekijät ja alansa uusimmasta tieteellisestä tiedosta kiinnostuneet.
Nämä muut ovat tilaajien joukossa enemmistönä, mikä selittää sen, että kotimaisilla kielillä julkaistujen tiedelehtien levikki lasketaan kymmenissä tuhansissa. Syykin on selvä: koulutettu väestönosa käyttää tiedelehtiä ammattisivistyksensä päivittämiseen.
Niiden avulla he tutustuvat viimeisimpiin tutkimustuloksiin ja teorioihin. Suomalaisilla tiedelehdillä on siis merkittävä ammatti- ja kansansivistyksellinen tehtävä.

Näistä syistä on oleellista, että kotimainen tiedejulkaiseminen voi jatkua. On toki hienoa, että tieteen tulokset ovat tulevaisuudessa maksutta kaikkien saatavilla. Ei kuitenkaan ole olemassa tieteen tuloksia ilman niitä julkaisevia tiedelehtiä.
Jos suomalaisten tiedelehtien olemassaolon edellytykset häviävät, häviää suuri osa suomen kielellä kirjoitetusta tieteestä.

Eikö tässä olennaista kuitenkin ole se miten tieteellisyys julkaisuissa toteutuu, eli vertaisarviointia tietysti tarvitaan, mutta mihin tarvitaan paperisia, maksullisia postin kautta jaeltavia julkaisuja? Eikö tilanne ainakin toistaiseksi ole ollut se, että tiedeyhteisöt ovat tavallaan luovuttaneet vallan päättää julkaisujen tieteellisyydestä pois omista käsistään, antamalla ne tiedekustantajille? Tämä on tietysti liittynyt siihen teknologiaan, jolla tieteen tutkimustuloksia on tähän asti julkaistu, eli paperilehdissä, jotka on jaeltu postilaitosten kautta. Nyt kun tätä välikättä ei enää tarvita, eikö ole tiedeyhteisön velvollisuus miettiä uudestaan miten sen parissa hyväksytyt tutkimustulokset julkaistaan?

[Jyrki Ilva]

Eikö tässä olennaista kuitenkin ole se miten tieteellisyys
julkaisuissa toteutuu, eli vertaisarviointia tietysti tarvitaan, mutta mihin tarvitaan
paperisia, maksullisia postin kautta jaeltavia julkaisuja? Eikö tilanne ainakin
toistaiseksi ole ollut se, että tiedeyhteisöt ovat tavallaan luovuttaneet vallan
päättää julkaisujen tieteellisyydestä pois omista käsistään, antamalla ne
tiedekustantajille? Tämä on tietysti liittynyt siihen teknologiaan, jolla tieteen
tutkimustuloksia on tähän asti julkaistu, eli paperilehdissä, jotka on jaeltu
postilaitosten kautta. Nyt kun tätä välikättä ei enää tarvita, eikö ole tiedeyhteisön
velvollisuus miettiä uudestaan miten sen parissa hyväksytyt tutkimustulokset
julkaistaan?

En haluaisi tehdä ihan noin yksiulotteista vastakkainasettelua kotimaisten
"tiedeyhteisöjen" ja tiedekustantajien välille. Täällä kun ei ole kv. mallin
mukaisia suuria tiedekustantajia (Elsevier, Springer, jne.), vaan lehtiä
julkaisevat lähes poikkeuksetta kunkin alan tieteelliset seurat, joiden pitäisi
olla pikemminkin osa tiedeyhteisöä tai ainakin tiedeyhteisön hallinnassa.

Ojakangas kirjoittaa nimenomaan kotimaisesta tilanteesta, jossa kustantajat
ovat joutuneet miettimään open accessiin liittyviä kysymyksiä Helsingin
yliopiston vuodenvaihteessa voimaan tulevan tallennusmandaatin myötä.
Helsingin yliopisto lähetti alkusyksystä tähän liittyen tiedekustantajille kirjeen,
jossa se toivoi näiltä kannanottoa siihen, millä ehdoilla (mikä versio? miten
pitkä tallennusviive?) näiden julkaisemissa lehdissä ilmestyneet artikkelit
tallennetaan yliopiston avoimeen julkaisuarkistoon. Kustantajien keskuudessa
näyttää syksyn aikana heränneen aika vilkasta keskustelua siitä, mitä
artikkelien vapaa saatavuus julkaisuarkistoissa merkitsee lehtien tulevaisuuden
ja elinkelpoisuuden kannalta.

Tapion esittelemä skenaario, jossa tieteellinen julkaiseminen siirtyy yhä
enemmän verkkoon ja paperimuotoiset julkaisut jäävät vähitellen historiaan
on hyvin todennäköinen. Kansainvälisessä julkaisemisessa näin on jo
monilla tieteenaloilla tapahtunut: vaikka lehdet saattavat edelleen ilmestyä
myös painettuna, niitä käytetään kuitenkin pääosin sähköisessä muodossa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lehdet olisivat saatavilla ilmaiseksi;
päinvastoin, kirjastot maksavat elektronisten aineistojen käyttöoikeudesta
kustantajille vuosittain suunnattoman suuria summia. Open access -lehtien
julkaisemisen pitkän tähtäimen taloudellisen kannattavuuden takaamiseen
taas ei ole vielä löydetty täysin tyydyttävia ratkaisuja.

Toinen kiinnostava kysymys on se, miten hyvin vapaasti saatavilla olevat,
joko julkaisuarkistoissa tai oa-lehdissä julkaistut artikkelit pystyvät
korvaamaan paperilehtien kaikkia funktioita. Kuten Ojakangas toteaa,
kotimaisilla lehdillä on ollut muitakin funktioita kuin toimia tieteellisen sisäisen
keskustelun / akateemisen meritoitumisen välineinä. Lehdillä on
ollut myös ammatti- ja kansansivistyksellinen tehtävä. Miten hyvin näitä
päämääriä pystytään toteuttamaan elektronisessa maailmassa?

Aiheesta voisi kirjoittaa pitemmänkin jutun, mutta ehkä kuitenkin viittaan
tällä kertaa vain aiempaan Tietolinja-lehdessä 2/08 ilmestyneeseen artikkeliini,
jonka otsikko oli "Vallankumous tieteellisessä julkaisemisessa on alkanut?".
Artikkeli on luettavissa osoitteessa

http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe200812182276

[Tapio Onnela]

Pistän Mika Ojakankaan luvalla tähän hänen 23.11. 2009 Helsingin Sanomissa julkaiseman kirjoituksen kokonaan, koska asia on tärkeä ja minusta hän tuo hyvin esille kirjoituksessaan ongelman ja uhkakuvat tiedejulkaisijan näkökulmasta.

Katoaako suomenkielinen tiede?
"Mistä julkaisija saa rahat lehtensä julkaisemiseen, jos lehteä ei enää tilata vaan artikkelit imuroidaan ilmaiseksi verkosta?"
Toukokuussa 2008 Helsingin yliopisto antoi niin sanottua rinnakkaistallennusvelvoitetta koskevan päätöksen. Sen mukaan Helsingin yliopiston tutkijat ovat velvollisia antamaan tieteelliset julkaisunsa yliopiston avoimeen julkaisuarkistoon.

Vaikka julkaisuarkisto on tarkoitettu tutkimus- ja opetuskäyttöön, Helsingin yliopisto ei aio valvoa sen käyttöä. Avoimuus tarkoittaa sitä, että kuka tahansa voi maksutta lukea minkä tahansa Helsingin yliopistossa työskentelevän tutkijan julkaisun päätteeltään sekä tallentaa sen koneelleen.

Päätös tulee voimaan tammikuun alussa 2010. Tätä ennen artikkeleiden panemista arkistoon suositellaan. Tampereen yliopisto seuraa perässä 2011 alkaen, mutta pakottamisen sijaan yliopisto vain kehottaa tutkijoitaan tallentamaan julkaisunsa julkaisuarkistoon.
Yleisesti ottaen avoimuus ja ilmaisuus on toivottavaa. Ongelmaa ei ole tekijänoikeudelliseltakaan kannalta, sillä tutkija ei saa maksua artikkeleistaan.

Ongelmallista tämä on julkaisijan kannalta. Jos kaikki yliopistot tulevat mukaan samaan järjestelmään, kaikki artikkelit tulevat ilmaiseen levitykseen. Mistä julkaisija saa rahat lehtensä julkaisemiseen, jos lehteä ei enää tilata vaan artikkelit imuroidaan ilmaiseksi verkosta?

Tiedelehden tekeminen ei ole halpaa. Tieteelliset artikkelit vaativat toimittamista siinä missä kaunokirjalliset tuotoksetkin. Lehtien painaminen ja jakelu eivät ole ilmaisia. Helsingin yliopisto ei kuitenkaan ole valmis maksamaan artikkeleista vedoten siihen, että se on jo kertaalleen maksanut tutkijoilleen. Yliopiston ainoa myönnytys on se, että artikkelit ilmestyisivät arkistoon 6-12 kuukautta julkaisemisen jälkeen.

Helsingin yliopistossa vedotaan myös siihen, että avoimet julkaisuarkistot ovat yleisiä maailmalla. Suuret ja pienet kielialueet ovat kuitenkin eri asemassa. Suurten kielialueiden tiedelehdille tällaiset arkistot eivät ole ongelma. Kirjastot ympäri maailmaa tilaavat englanninkielisiä tiedejulkaisuja joka tapauksessa ja usein korkeaan hintaan.
Pienten kielialueiden julkaisujen osalta tilanne on hankalampi. Esimerkiksi kirjastoja on Suomessa liian vähän, jotta niiden tilausmäärät kattaisivat lehden tekemisen kustannukset.

Suomalaiset tiedelehdet eivät toki elä pelkästään tilaajamaksuilla vaan ne saavat tuntuvaa tukea useilta julkisilta tahoilta. Tuki on kuitenkin rajallista, ja useimmat lehdet tarvitsevat maksavia tilaajia säilyäkseen. Ilman tilaajia tiedejulkaiseminen kotimaisilla kielillä vaikeutuu ja saattaa jopa loppua kokonaan.

Kotimaisten tiedelehtien häviämisen seuraukset olisivat kohtalokkaita. Tutkijoilla ei olisi kotimaassaan lehtiä, joissa julkaista tutkimustuloksiaan.
Jos tutkija panisi tutkimustuloksiaan suoraan nettiin, mikään ei takaisi tutkimuksen tieteellistä pätevyyttä. Tässäkin suhteessa tiedelehdet ovat tärkeässä roolissa. Ne eivät ole vain julkaisukanavia vaan myös tieteellisyyskriteerien valvojia.

Jokainen lehteen tarjottu artikkeli käy läpi vertaisarvioinnin, jonka perusteella lehden toimitus päättää, täyttääkö artikkeli alakohtaiset kriteerit ja voidaanko artikkeli julkaista lehdessä.

Kotimaisten tiedelehtien häviämisen seuraukset eivät kuitenkaan koskisi vain tutkijoita. Suomalaisia tiedelehtiä, joita on yli kuusikymmentä, luetaan laajasti. Niitä tilaavat muutkin kuin tutkijat: opiskelijat, opettajat, lääkärit, sosiaalityöntekijät ja alansa uusimmasta tieteellisestä tiedosta kiinnostuneet.

Nämä muut ovat tilaajien joukossa enemmistönä, mikä selittää sen, että kotimaisilla kielillä julkaistujen tiedelehtien levikki lasketaan kymmenissä tuhansissa. Syykin on selvä: koulutettu väestönosa käyttää tiedelehtiä ammattisivistyksensä päivittämiseen.

Niiden avulla he tutustuvat viimeisimpiin tutkimustuloksiin ja teorioihin. Suomalaisilla tiedelehdillä on siis merkittävä ammatti- ja kansansivistyksellinen tehtävä.

Näistä syistä on oleellista, että kotimainen tiedejulkaiseminen voi jatkua. On toki hienoa, että tieteen tulokset ovat tulevaisuudessa maksutta kaikkien saatavilla. Ei kuitenkaan ole olemassa tieteen tuloksia ilman niitä julkaisevia tiedelehtiä.

Jos suomalaisten tiedelehtien olemassaolon edellytykset häviävät, häviää suuri osa suomen kielellä kirjoitetusta tieteestä.


Mika Ojakangas TIEDE & edistyksen päätoimittaja
Akatemiatutkija
Helsingin yliopiston Tutkijakollegium