Agricolan uutis- ja keskustelufoorumit

Milloin naisille suotiin perintäoikeus Suomessa?

Saara Tuomaala kirjoittaa aiheesta otsikolla
"Holhouksenalaisuudesta koulutetuksi ja vapaaksi kansalaiseksi"
http://www.aanioikeus.fi/artikkelit/tuomaala.htm

Saara Tuomaala

Naimisissa olevien naisten oikeusturvaa ja taloudellista asemaa parannettiin asteittain. Vuoden 1868 avioehtouudistus antoi naiselle oikeuden erottaa omaisuutensa miehen omaisuudesta. Hän sai tehdä itse avioehtosopimuksensa ilman naittajaa. Senaatin antamalla asetuksella vaimo saattoi konkurssin uhatessa anoa suojelua omalle omaisuudelleen. Vuoden 1878 perintölaissa säädettiin sekä maaseudulle että kaupunkeihin tasa-arvoinen perimysoikeus. Vuoden 1879 elinkeinoasetus vapautti rahvaan naiset ja miehet palveluspakosta sekä naiset työnteon esteistä. Aviovaimo ja holhouksessa pysyvä naimaton nainen saattoivat tehdä myös töitä edusmiehen suostumuksella. Vuoden 1889 laki salli vaimon hallita ansioitaan ja irtainta omaisuuttaan, mikäli tehtiin erillinen avioehto. Ensimmäinen neljän viikon äitiysloma naisille myönnettiin teollisuustyössä vuonna 1917. Naimisissa oleville naisille sallittiin oikeus solmia työsopimuksensa itsenäisesti, ilman aviomiehen suostumusta vuonna 1922.

Vaimo vapautui miehensä edusmiehisyydestä vuonna 1930 voimaan tullessa avioliittolaissa. Uudistusta oli vaikea saada läpi, huolimatta erityisesti naisasianaisten ja -poliitikkojen vuosikymmeniä jatkuneesta ponnistelusta avioituneiden naisten laillisen itsenäisyyden puolesta. Vuoteen 1930 saakka poliittisesti ja ammatillisesti täysivaltaiset naiskansalaiset, jopa toimiessaan kansanedustajina, virkanaisina ja tohtoreina olivat yksityiselämässään ja perhe-elämässään miehensä edusmiehisyyden alaisia eli rinnastettavissa osittain alaikäisiin lapsiinsa. Samalla päättyi suomalaisnaisten julkiseen ja yksityiseen kansalaisuuteen sisältynyt kaksijakoisuus ainakin juridisella tasolla.

Kuten usein historiassa, on vaikeaa antaa yhtä yksiselitteistä vuosilukua, useimmiten asiat muuttuvat hitaasti ja asteittain niin tässäkin tapauksessa.
Löysin aiheesta myös seuraavan vuonna 1893 julkaistussa teoksessa Nainen ja naisen työ olleen tekstikatkelman, jossa tuodaan esille vuoden 1878 lain rajoitukset naisten perimiselle, teksti löytyy kokonaisuudessaan täältä:
http://www.aanioikeus.fi/pdf/naisentyo_1893.pdf

Hei,

minun ymmärtääkseni Ruotsin valtakunnassa on lähes tulkoon aikojen alusta asti ollut naisilla perimäoikeus. Ainakin siitä asti kun Suomi on siihen kuulunut. Mutta lain mukaan tyttäret perivät vain puolet siitä mitä pojat ja tähän saatiin (maaseudulla) muutos vasta 1800-luvun toisella puoliskolla, mikä käy jo Tapion vastauksesta ilmi.

Tervehdys,

Allaolevat kommenttini ovat lähinnä vahvistusta edellisiin ja essehdintää aiheen äärellä. Merkittäviä vuosilukuja on muuten koottu esimerkiksi Kristiina-instituutin klassikkogalleriaan:
http://www.helsinki.fi/kristiina-instit ... /index.htm

Naiset olivat tosiaan perintöoikeuden piirissä monissa vanhoissa Ruotsin maakuntalaeissa ja myös käytännön asiakirjoissa, ja 1300-luvun puolimaissa Maunu Eerikinpojan maanlaki vahvisti perintöosat kaikille jälkeläisille (siskoille puolet siitä, mitä veljet saivat, eli jos sisko ja veli jakoivat keskenään kolme maatilaa, sisko sai yhden maatilan), kun taas esimerkiksi Englannissa vanhin veli oli usein keskeisessä asemassa perijänä. Maunu Eerikinpojan kaupunginlaissa naiselle taattiin sama osuus kuin miehillekin.

Tärkeää on myös kiinnittää huomiota siihen, että naisella oli oikeus periä maaomaisuutta - monissa maissa naisten perintö maksettiin irtaimistona. Kuten Anu Pylkkänen on muistaakseni osoittanut kirjassa "Puoli vuodetta, lukot ja avaimet", käytännössä pienten tilojen naispuoliset perilliset voitiin lunastaa ulos irtaimistolla. Mutta jokin korvaus oli lain mukaan maksettava. Perilliset saattoivat tehdä myös muita sopimuksia. Joskus näyttää käyneen niin, että veli on antanut sisarilleen lakisääteistä suuremman osuuden, "veljenosan", kun on itse saanut perintöosuuteensa perheen pääkartanon.

Tutkija Mikko Piippo on muuten esimerkiksi Viipurin läänin historiassa ehdottanut, että kuuluisa Karjalan naisten turvakirje (ks. alla oleva linkki) voisi olla nimenomaan naisten omaisuusoikeuksia painottava kirje. Itä-Suomen alueella perinnönjaossa on katsottu olleen eroja, ja Karjalan naisten turvakirje saattaisi korostaa sitä, että Ruotsin valtakunnan perintöoikeuteen tottuneet saivat nauttia samoista oikeuksista myös Viipurin suunnalle muutettuaan.
http://www.histdoc.net/historia/birger.html

Muut lakisäädökset ja käytännöt vaikuttivat siihen, mitä perintöoikeus käytännössä tarkoitti. Vaikka nainen sai perintöä, maaomaisuus oli naimattoman naisen osalta isän tai jonkun muun sukulaisen valvonnassa, ja kun hän meni naimisiin, maaomaisuus oli aviomiehen valvonnassa. Tosin ko. perintömaa piti säilyttää ennallaan, mutta sitä ei säilytetty niinkään perijän henkilökohtaisen edun takia vaan hänen tulevan perheensä ja jälkeläistensä takia. Suvulla oli vahvat oikeudet perintöomaisuuteen, ja sekä mies- että naispuolisten perillisten edellytettiin ottavan tämä huomioon.

Toisaalta nainen sai vanhempainperintönsä täydennykseksi ns. huomenlahjan, eli naimisiin mennessään hän sai mieheltään lahjana esimerkiksi rahaa tai maata. Huomenlahjan oli tarkoitus toimia naisen leskenaikojen turvana, ja naisella oli tähän omaisuuteen paljon päätösvaltaa, ja monet tärkeät keskiaikaiset luostarilahjoitukset onkin tehty huomenlahjaomaisuudesta. Kun mies siis sai vanhemmilta suuremman perintöosuuden, siitä osa oli tavallaan varattu huomenlahjana siirtymään edelleen miehen vaimolle.

Naisen perintöoikeuden merkitys muuttui myös ajan myötä. Naisen perintöomaisuudella oli keskiajalla ja uuden ajan alussa melko hyvä oikeudensuoja, holhooja tai aviomies ei saanut käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa (vaikka väärinkäytöksiäkin ilmeni; esimerkiksi tunnettu Klaus Fleming (k. 1597), jonka ansiolista on monin tavoin muutenkin erikoinen, piti veljentyttärensä perintötilat ja niiden tuotot hallussaan). 1600-luvulta lähtien yleistyi tapa, että aateliset antoivat määräyksiä suvun päätilan siirtymisestä mieslinjassa, ja vaikka naisten perintöoikeus säilyi, he jäivät siis tietystä omaisuudesta osattomiksi.

En ole uudemman ajan asiantuntija, mutta lukemani kirjallisuuden mukaan tämä perintöosuuden suoja kuitenkin heikkeni vähitellen, eikä tyttären tai vaimon omaisuus ollut enää yhtä lailla suojattu, vaan aviomies saattoi käyttää sitä vapaammin. Kun naiset 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa saivat yhtäläisen perintöoikeuden, maailma oli muuttunut paljon edellisistä vuosisadoista - suvun oikeuksien sijasta korostettiin yksilöiden, niin miesten kuin naistenkin, oikeutta periä omaisuutta ja käyttää sitä oman harkintansa mukaan miten parhaaksi näkivät.

Yst.terv. Anu Lahtinen
http://anulah.wordpress.com